Lastensuojelu

Suomalainen Manchesterissä arvioimassa perheiden hätää

Työskentelin UK:ssa sosiaalityöntekijänä keväällä 2019, saatuani työpaikan välitystoimiston kautta. Vaikka sosiaalityöntekijöistä on UK:ssa suuri pula, kokevat monet sosiaalitoimistot Englannin ulkopuolelta tulevan työntekijän vaativan liikaa perehdyttämistä paikallisiin käytäntöihin. Usean työpaikkahaastattelun jälkeen minulle annettiin lopulta mahdollisuus. Kerron tässä artikkelissa, miten Englannissa tehdään lastensuojelun palvelutarpeen arviointia ja mitä eroavaisuuksia siinä on Suomeen.

Tein palvelutarpeen arviointia Suur-Manchesterissa sijaitsevassa kaupungissa, noin 30 km Manchesterin keskustasta länteen. Kaupungissa on 103.608 asukasta, mutta palvelimme koko aluepiiriä, jossa on n. 300.000 asukasta.

Meillä oli kolme tiimiä, kussakin noin viisi sosiaalityöntekijää. Osa työntekijöistä oli vakituisessa virassa, osa oli välitystoimiston kautta palkattuja. Istuimme vierekkäin ja vastakkain riveissä. Koko kerros oli täynnä pitkiä pöytärivejä, joiden äärellä istui perhetyöntekijöitä, lastensuojelun työntekijöitä ja hallinnon työntekijöitä. Omia työpisteitä ei ollut, vaan oli löydettävä ensimmäinen vapaana oleva tietokone. Puheen hälinä oli kova.

Asiakkuudet ohjautuivat meille vasta, kun huoli-ilmoitukset oli käsitelty erillisessä tiimissä, joka hoiti esiselvittelyn. Tämä tiimi teki ensikontaktoinnin perheeseen, lapsen kouluun tai terveydenhoitajalle ja keräsi lisätietoa saadakseen tukea palvelutarpeen aloittamiseksi, tai sen kumoamiseksi tarpeettomana. Tämä esiselvitys-tiimi teki lopulta ratkaisun siitä, siirrytäänkö palvelutarpeen arviointiin.

Palvelutarpeen arviointi tuli saada suoritettua mahdollisimman pian, kuitenkin viimeistään 45 päivän sisällä. Lapsi tuli pyrkiä tapaamaan kolmen päivän sisällä siitä, kun palvelutarpeen arviointi avattiin. Meillä tuli olla korkeintaan 25 asiakaslasta, mutta työntekijäpulan vuoksi niitä saattoi olla jopa 35.

Ensikäynnille oli mahdollista ottaa perhetyöntekijä mukaan. Muuten arvioinnit suoritettiin yksin tehtävänä työnä. Toimistollamme ei ollut mahdollisuutta tavata perheitä, joten suoritimme käyntejä perheiden kotiin sekä lasten kouluihin.

Perhetyöntekijä tiiviisti mukana

Palvelutarpeen arvioinnin aikana meidän oli mahdollista tehdä lähete perhetyön tiimiin. Arvioinnin aikana perhetyöntekijä työskenteli perheen kanssa ja hänen tekemä arvio liitettiin palvelutarpeen arviointiin. Tavoitteet työskentelylle asetettiin meillä. Työskentelyn tavoitteena oli edistää terveitä ihmissuhteita ja käsitellä väkivallan sekä päihteiden vaikutusta lapsiin. Perhetyöntekijällä oli mahdollisuus tavata perheitä ja lapsia useamman kerran arvioinnin aikana. Mikäli perheen äiti oli raskaana, tuli palvelutarpeen arviointiin kytkeä myös kätilö. Kätilö teki perheiden kanssa aktiivisesti työtä ja vanhemmilla saattoi näin ollen olla useita tapaamisia niin sosiaalityöntekijän, perhetyöntekijän kuin kätilönkin kanssa.

Kuvioon liitettiin usein asumisneuvoja. Asumisneuvojan rooli perheissä oli usein yllättävän suuri. He olivat aina mukana lastensuojelun neuvotteluissa, ja heillä oli kattava tieto perheen yksityisasioista. He tekivät myös kotikäyntejä ja auttoivat asiakasta maksusuunnitelmien laatimisessa tarvittaessa.

Mikäli perheessä oli ollut perheväkivaltatilanne, oli uhrilla usein sairaalan kautta myönnetty väkivaltatyöntekijä. Väkivaltatyöntekijä toimi vanhemman tukena esim. oikeudenkäsittelyssä ja hän auttoi vanhempaa lähestymiskieltohakemusten laatimisessa ja oli vanhemmalle tukihenkilö, jota tavattiin säännöllisesti. Väkivaltatyöntekijä saattoi myös ohjata vanhempaa erilaisiin tukiryhmiin.

Koulun rooli perheissä

Käynnit kouluihin sovittiin koulun turvavastaavan (safeguard lead) tai pastoriaalisen johtajan kanssa. Turvavastaavat olivat hyvin yleisiä kouluissa. Heidän rooli lasten ja perheiden hyvinvoinnin seurannassa oli merkittävä, sillä he tekivät kotikäyntejä perheisiin ja tukivat perheitä vaikeissa tilanteissa. Turvavastaavat tapasivat lapsia ja vanhempia myös kouluissa ja antoivat ohjausta ja neuvontaa. Koulussa järjestettiin myös vanhempain ryhmiä ja tehtiin yhteistyötä poliisin kanssa mm. rikoksella uhkaavien tai rikokseen syyllistyneiden nuorten kohdalla.

Yhdessä koulussa yhteistyö koulun ja poliisin välillä oli niin tiivistä, että poliisi ilmoitti kouluun, mikäli heillä oli ollut jokin tehtävä lapsen perheeseen illan tai viikonlopun aikana.

Lasta ei saanut tavata ilman vanhempien kirjallista lupaa. Suostumus tuli saada ensimmäisessä vanhempien tapaamisessa. Lapsi pyrittiin tapaamaan koulussa välitunnin aikana, mutta jos se ei ollut mahdollista, niin lapsi haettiin luokastaan kesken tunnin. Sosiaalityöntekijöiden näkyvyys kouluissa oli runsasta, ja usein lapset tuottivat, että heidän noutamisensa kesken tunnin oli noloa, koska kaverit kyselivät asiasta. Myös vanhemmat toivoivat, että lapsia tavattaisiin heidän omassa kodissaan. Kotona lapsia tavattiinkin usein heidän huoneessaan, sillä palvelutarpeen arviointia varten lasten makuuhuone tuli nähdä.

Myös koulun edustajan sekä lasten terveydenhoitajan näkemys tuli lisätä arviointiin. Terveydenhoitaja kertoi, oliko lasten rokotukset ja seurannat hoidettu ajantasaisesti, ja oliko lapsi tuotu vammojen takia hoidettavaksi.

Perheiden vanhempien rikostausta selvitettiin lähes poikkeuksetta niiden perheiden kohdalla, joissa raportointiin väkivaltaa tai päihteitä.

Arvioinnin päätteeksi sosiaalityöntekijän tuli kirjoittaa oma arvio huolensa tasosta ja siitä, mihin palveluihin perhe tulisi ohjata: perhe ohjattiin peruspalveluihin, perhetyön palveluihin tai asiakkaaksi lastensuojeluun. Lastensuojelussa oli kaksi eri tasoa, Child in Need ja Child Protection. Suomessa tämä voisi vastata Perhesosiaalityötä ja Lastensuojelua.

Lastensuojelussa perheen kanssa luotiin selkeät tavoitteet, mitä tulee tapahtua huolen poistumiseksi. Seurantaa tehtiin 1-3 kuukauden välein. Havaitsin, että perheitä siirrettiin hyvinkin lyhyen ajan seurannan jälkeen lastensuojelun asiakkuudesta pois. Näin heillä vaihtui jatkuvasti työntekijät ja uuden huoli-ilmoituksen saapuessa heille tuli jälleen avata uusi palvelutarpeen arviointi. Toistuvat palvelutarpeen arvioinnit ja työntekijöiden vaihtuminen saman perheen kohdalla oli uuvuttavaa niin työntekijälle kuin perheillekin.

Mikäli perheet eivät olleet yhteistyössä eikä heitä saatu tavoitettua, oli meillä mahdollisuus tavata lapsia heidän kouluissaan ilman vanhempien lupaa, mutta vasta strategiakokouksen jälkeen. Kokoukseen osallistui aina esimies, vastuusosiaali- työntekijä, koulun edustaja, terveydenhoitaja, asumisneuvoja ja poliisi. Poliisille tuli aina toimittaa perheen aikuisten tiedot. Strategiakokouksessa poliisi luetteli asianosaisiin kohdistuneet tehtävät, syytteet ja mahdolliset tuomiot.

Kokouksessa kuultiin koulun, terveydenhoitajan, poliisin ja asumisneuvojan näkemykset huolesta ja esimies antoi ohjeistuksen seuraaviin toimenpiteisiin. Toimenpiteet sisälsivät lapsen tapaamisen koulussa, mutta strategiakokouksessa saatettiin myös päättää asiakkuuden siirtämisestä lastensuojeluun.

Mikäli strategiakokouksessa päätettiin asiakkuuden siirtämisestä lastensuojeluun, tuli välittömästi ilmoittaa asiasta erilliselle tiimille, jonka pääasiallisena tehtävänä oli pitää siirtoneuvottelut. Siirtoneuvottelu tuli järjestää 14 päivän sisällä. Puheenjohtajan tuli saada valmis palvelutarpeen arviointi nähtäväkseen kaksi päivää ennen kokousta. Ennen tätä tuli palvelutarpeen arviointi käydä läpi perheen kanssa, ja heidän näkemyksensä tuli sisällyttää arviointiin. Ennen arvioinnin kirjoittamista tuli lapsi tavata yksin.

Lastensuojelun siirtoneuvotteluissa läsnä tuli olla lastensuojelun työntekijä, vanhemmat, koulun edustaja, terveydenhoitaja, asumisneuvoja sekä poliisi. Neuvottelussa poliisi luetteli jälleen kaikkien perheen aikuisiin kohdistuneet tehtävät, syytteet ja tuomiot. Mikäli lapsi asui väliaikaisesti isovanhemmillaan, tuli myös heidän rikosrekisteriotteensa tarkistaa ja lukea ääneen. Asumisneuvoja kertoi, oliko perheellä vuokravelkaa tai maksamattomia sähkö- ja vesilaskuja.

Jokaiselta osallistujalta kysyttiin erikseen, kuuluisiko heidän mielestään perhe siirtyä lastensuojelun asiakkaiksi. Lopuksi puheenjohtaja teki päätöksen.

Kun täytyy mennä heti

Palvelutarpeen arviointitiimit tekivät kiireellisen hoidon ja huolenpidon arviointeja äkillisissä tilanteissa. Jokaisella oli päivystysvuoro kerran viikossa, jolloin ei saanut ottaa muita tehtäviä. Työntekijän täytyi varautua siihen, että päivä saattoi venyä yöhön. Päivystysaika oli klo 09-17.00. Mitään siirtymäaikaa virka-ajan ulkopuoliselle sosiaalityöntekijälle ei ollut, vaan vielä klo 17:00 saapuneet kiireelliset tehtävät tuli selvittää itse, loppuun asti. Kuulin tilanteista, joissa sosiaalityöntekijä oli hoitanut yhtä tehtävää klo 01:00 asti yöhön.

Kiireellisissä tilanteissa sosiaalityöntekijät joutuivat ostamaan asiakkaille ruokaa ja vaatteita omilla rahoillaan. Yhdelle kotoaan paenneelle perheelle meidän täytyi ostaa 200 punnalla äidinmaidonkorviketta, ruokaa ja vaatteita, jotta he pärjäisivät viikonlopun yli.

UK:n erot ja samankaltaisuudet Suomeen verrattuna

Tiimissämme painittiin samojen haasteiden kanssa kuin Suomessakin; liian pienet resurssit, runsaat asiakasmäärät ja työntekijöiden vaihtuminen. Työntekijät kokivat jatkuvaa painetta saada palvelutarpeen arvioinnit valmiiksi ajallaan. Joskus tehtiin samaa työtä useampaan kertaan kuluttaen niin perheen kuin työntekijänkin aikaa ja voimavaroja. Salassapitovelvollisuuteen ei mielestäni annettu tarpeeksi painoarvoa. Työntekijöiden turvallisuus ja jaksaminen jäi mietityttämään kovin yksinäisessä työssä. Säännöllisiä työkokouksia ei tiimissämme ollut, ei viikoittaisia eikä kuukausittaisia. Työ oli kovin byrokraattista ja samantyyppisiä lomakkeita täytettiin toistuvasti saman asiakkaan kohdalla.

Asiakkailla esiintyi samantapaisia ongelmia kuin Suomessakin, mutta ongelmat olivat monen kohdalla ehtineet edetä pitkälle. Perheissä oli köyhyyttä, päihteidenkäyttöä ja mielenterveysongelmia. Lasten pahoinpitelytapaukset olivat vakavia ja niitä esiintyi lähes viikoittain. Monet asiakasnuoret olivat kodittomia, kun he eivät voineet ristiriitojen takia asua kotona. Heille ei ollut laitospaikkoja, sillä kaupunki sulki laitoksia, kun he totesivat laitosten lisäävän rikollisuutta ja huumeiden käyttöä. Nuorille yritettiin löytää sijaisperhe, tukiasunto tai paikka sukulaisten ja ystävien luota.

Perheisiin kohdistettiin runsaasti tukitoimia eri suunnista ja heiltä edellytettiin yhteistyötä kaikkien kanssa, sillä yhteistyökyvyttömyys koettaisiin palvelutarpeen arvioinnissa negatiivisena.

Koulun suuri roolin perheen tukemisessa oli positiivista. Useat vanhemmat olivat muodostaneet luottavaisen suhteen koulun turvavastaavaan ja kävivät tapaamassa häntä säännöllisesti. Kouluissa järjestettiin myös vanhempi – lapsi -ryhmiä.

Kotiin Suomeen tuotavaksi tuon ajatuksen siitä, että:

  • neuvola voisi aktiivisemmin osallistua palvelutarpeen arviointiin, kun kyseessä on raskaana oleva tai pienen lapsen vanhempi. Perheeseen voisi tehdä yhteisiä kotikäyntejä ja neuvolan työntekijä voisi tukea vanhempaa vanhemmuuteen ja parisuhteeseen liittyvissä asioissa.
  • Yhteistyö poliisin kanssa voi olla avointa ja tiivistä. Poliisin edustaja istui aina mukana strategiakokouksissa, sekä siirtoneuvottelussa perheen siirtyessä lastensuojelun asiakkaaksi. Suomessakin voisimme herkemmin selvittää asiakkaan rikostaustan. En kuitenkaan koe poliisin läsnäoloa lastensuojelun neuvotteluissa tarpeelliseksi.
  • Perheväkivaltatilanteissa sairaala järjesti uhrille tukihenkilön, joka ohjasi ja tuki häntä oikeusprosesseissa ja muissa käytännön asioissa.
  • Perhetyön lyhytkestoinen työskentelyjakso palvelutarpeen arvioinnin aikana voisi ennaltaehkäistä perheen palveluiden tarvetta jatkossa.

Kokemus teki hyvää

Kokemuksena tämä muutaman kuukauden työjakso oli hyvin opettavainen. Voin suositella UK:ssa työskentelyä rohkeille sosiaalityöntekijöille, jotka haluavat tutustua erilaisiin käytäntöihin ja toimintatapoihin. Ehkä niistä voisi löytyä jokin kotiin tuotavaksi ja edelleen kehitettäväksi.

Itse koen, että teen mieluummin sosiaalityötä Suomessa kuin UK:ssa, ja meidän tulee luottaa siihen ammattitaitoon, jota meillä Suomessa löytyy.

Kokonaisvaltaisesti meidän tulisi miettiä, ketä eriytetty tiimirakenne oikeasti palvelee? Asiakkaiden siirtäminen yhdestä tiimistä toiseen, työntekijöiden vaihtuvuus ja työntekijöiden uupuminen kielivät huonosti toimivasta palvelujärjestelmästä. Yhdessä Manchesterin kaupunginosassa lasten sijoitukset vähenivät, kun alkuarvioinnin, perhesosiaalityön ja lastensuojelun työskentely yhdennettiin. Heillä todettiin, että kaikkien kannalta on parempi, kun yksi ja sama sosiaalityöntekijä työskentelee asiakkaan kanssa ensikontaktista loppuun saakka. Voisiko tiimien yhdistyminen tuoda kaivattua työhyvinvointia ja tehostaa asiakastyötä myös Suomessa?

 

UK:ssa käytetään laajasti Signs of Safety-ohjelmaa. Arvioinnissa tulee vastata kysymyksiin

Mistä olemme huolissamme?

·       Mennyt vaara: Mitä sellaista on tapahtunut, mikä aiheuttaa huolen tästä lapsesta tai muista lapsista tässä perheessä?

·       Tuleva vaara: Mitä pelkäämme lapsille tapahtuvan tässä perheessä?

·       Mitkä tekijät vaikeuttavat tämän perheen auttamista?

Mikä toimii?

·       Vanhempien vahvuudet ja voimavarat

·       Lapsen vahvuudet ja voimavarat

·       Perheen tukiverkosto

·       Millä tavalla vanhemmat osoittavat turvaavansa lasta?

 

Mitä tavoitellaan?

·       Ammattilaisten tavoitteet: Mitä ammattilaisten tulee nähdä perheen toiminnassa, ja millä ajalla, jotta he varmistuisivat lapsen riittävästä turvallisuudesta?

·       Perheen tavoitteet: Miten perhe ajattelee heidän tulevan toimia lastensa kanssa, jotta sosiaalityöntekijöiden huoli poistuisi?

Miten tavoitteeseen päästään?

·       Mitkä ovat sosiaalityöntekijöiden vs. vanhempien ajatukset seuraavista toteutettavista askelista tavoitteiden saavuttamiseksi?